Nick Fieldin

minulla on teoria, jonka mukaan journalismia on pohjimmiltaan kolmenlaisia: access, analysis ja opinion.

Ihannetapauksessa kirjailija pystyisi pitämään yllä kunnon sekoitusta tästä kolmikosta.

yhä hajanaisemmassa maailmassamme on kuitenkin paljon todennäköisempää, että mainittu kirjoittaja erikoistuu tämän pyramidin yhteen tiettyyn puoleen.

tästä huolimatta access-toimittajat nähdään aikalaisiinsa verrattuna useammin oikeutettuina. Tämä on erityisen huolestuttavaa, koska on varmaa, että access journalism oli kriittinen osatekijä Donald J. Trumpin nousussa.

halu saada ja raportoida ”inside scoop” oli Politicon perustamisen ydintavoite vuonna 2007. Sivusto kasvatti sukupolven sisäpiiriläisiä, jotka ovat sittemmin kerääntyneet maan arvostetuimpiin uutiskanaviin.

tähän ryhmään kuuluivat sellaiset tunnetut beltway staples kuin Glenn Thrush, Dylan Byers ja Ben Smith. Menestynein ja vaikutusvaltaisin heistä on nykyinen New York Timesin Valkoisen talon kirjeenvaihtaja Maggie Haberman.

luontainen lahjakkuus ja väsymätön työmoraali tekivät hänestä kollegoidensa ja alamaistensa keskuudessa arvostetuimman journalistin.

ongelmana on, että Haberman on huonosti varustautunut tähän hetkeen ja eptimoi monin tavoin lehdistön häiritsevän sukurutsaisen suhteen Trumpiin.

Se alkoi vitsinä.

heinäkuun 26, 2015 Painos ABC: n ”This Week” Haberman vastasi REP Keith Ellisonin väitteeseen, että Trump voisi voittaa GOP ehdokkuuden käytännössä tuplaamalla naurulla. Kuten hän myöhemmin myönsi, myös Haberman välitti Trumpin ilmoitusuutisen eteenpäin, koska oletti sen olevan farssi.

mahdollisesti kaiken tämän seurauksena hän oppi läksynsä liikaa.

syntyperäisenä Newyorkilaisena Trumpilla on pakkomielle The Timesiin ja sen uutisointiin hänestä. Siksi, vaikka hän jatkuvasti saa muka ”epäonnistunut” paperi, hän on aina avoin puhua Maggie.

Trumpin New York Timesin haastattelut ovat selkeä ja raivostuttava ikkuna tähän suhteeseen. Haberman hyödyntää validointitarvettaan pääsyyn, mikä johtaa improvisoituihin keskusteluihin, jotka tuottavat otsikoita, mutta eivät kaivaudu pinnan alle.

vilkaisu transkriptioon ei näytä kovia kysymyksiä, itse asiassa monta kertaa ei ole edes kysymystä. Sen sijaan Trumpille esitellään aihe ja annetaan vapautua. Hän usein värähtelee välillä päälle ja pois ennätys sekä päälle ja pois aiheesta. The Times on uutisoinut Trumpin pöyristyttävästä mutta syrjäisestä kommentista.

lisäksi Habermanin twiitti on ensisijainen dokumentti ”Teflon Don” – teorialle.

hän huomauttaa usein, miten kiistanalainen kommentti tai toiminta sopii hänen taustaansa, mutta silti aina fatalismin subtekstinä. Hän käyttäytyy kuin olisi kreikkalaisen näytelmän kertosäkeessä, irrallaan toiminnasta eikä pysty vaikuttamaan todellisuuteen.

tämän kaiken katkerinta antia saattaa kuitenkin olla Habermanin kaltaisten toimittajien halveksunta analyysi-ja mielipidepiireissä olevia kohtaan. Tällä viikolla näimme hänen osallistuvan uusimpaan lukuun Timesin ja Nate Silverin välisessä vihanpidossa.

siinä missä Silver on tehnyt omat Mita-syytöksensä, Haberman ja hänen kollegansa eivät kuitenkaan ole. En tarkoita, etteikö Trumpia otettaisi aluksi vakavasti. Sen sijaan viittaan tuntemattomiin implisiittisiin harhakuvitelmiin.

antaa Trumpille ja hänen perheelleen paremman kattavuuden, koska he (toisin kuin Clintonit) vastaavat puheluihisi. Jahtaan häntä ja hänen naksahduksiaan välittämättä siitä, mitä se tekee maalle. Huoli siitä, näkevätkö valkoiset työväenluokkaiset Trumpin Äänestäjät sinut ennemmin elitistinä kuin hänen politiikastaan kärsivinä.

selvyyden vuoksi tämä on levinnyt laajalle kaikkien pääsykoetoimittajien keskuudessa nykyään. Korostan Habermania vain hänen asemansa ja vaikutusvaltansa vuoksi. Jos 1972 Bob Woodward olisi olemassa, – hän tviittaisi uutisia kongressin henkilökunnalta sen sijaan, että tutkisi presidentin rikollisuutta.

The New Yorkerin toimittaja David Remnick toteaa, että journalismin tavoitteena tulisi olla ”vallan painostaminen.”Kymmenet kappaleet (mukaan lukien monet aikakausilta) ovat tehneet näin.

vaikutusvaltaisimpien myyntipisteiden suurimmat tähdet tuntevat kuitenkin edelleen velvollisuudekseen välttää kaikkea, mikä haisee analyysiltä tai mielipiteeltä. Mutta jos annat äänesi muuttua sen ääneksi, jota suojelet, mitä järkeä on sanoa mitään?

Nick Field, Politispa-lehden entinen päätoimittaja, on ahkera mielipidevaikuttaja. Hän kirjoittaa Bristolista.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.